Osa 1: Hyvin kuuluu, muttei oikein näy

Kuulen kaiken kaupunkimetelin yli läheisen puiston lintujen visertävän. On poikkeavan kaunis syyspäivä. Seison Mannerheimintiellä ja odotan raitiovaunua. Kaupungin äänet tuntuvat aivan uudenlaisilta. En muista, milloin viimeksi nautin niin rikkaasta äänimaailmasta: Mies vieressäni pudottaa tulitikun maahan, ja kuulen ihan oikeasti, miten se osuu asfalttiin. Kuulen ennenkuulumattoman kirkkaasti sporan kiskojen laulua, sitä stadin erehtymätöntä tunnussäveltä.

Sitten raitiovaunu tulee vinkuen kulman takaa ja lähestyy pysäkkiä. Ja minä tunnen itseni todella tyhmäksi: Minulla on korvissa upouudet, hyperdigitaaliset  kuulokojeet, mutta silmälasit unohdin turhamaisuudessani taas kotiin. En pysty kuin vasta viidenkymmenen metrin etäisyydeltä tunnistamaan saapuvan ratikan numeron.

Nyt hävettää. Onko mitään järkeä yrittää pärjätä ulkonäön vuoksi ilman rillejä niin pitkään kuin mahdollista? Jotkut ihmisethän keräävät silmälaseja, ostavat jopa ikkunalaseilla varustettuja design-laseja. Minulla on ollut silmälaseja jo monta vuotta, kirjoituspöydän laatikossa. Mitä jos vain antaisin periksi ja alkaisin käyttää niitä? Kuinka vanhalta näyttäisin?

Yhtaikaa kuuloaistini on todella yliterävä ja sihtini herttaisen sumea. Kontrasti korostuu ja tuntuu suorastaan surrealistiselta: aistit ovat täysin epätasapainossa. Kuulolaitteita en todistetusti tarvitse, silti minulla on niitä korvissa. Silmälaseja todistetusti tarvitsen, mutta silti en käytä. Siksi tunnen itseni tyhmäksi.

Mutta aloitetaanpa alusta:

Minuun otettiin yhteyttä ja kysyttiin, osallistuisinko nettikampanjaan, jolla vähennettäisiin kuulokojeisiin ja niiden käyttöön liittyvää häpeää. Ensimmäinen ajatukseni oli: ’Mitä? Kuulokojeita? Olen vasta viisikymmentäkuusivuotias! Mitäköhän seuraavaksi, aikuisvaippoja, sydäntahdistimia, rollaattoreita? Miksen saa mainostaa urheiluautoja, partavesiä tai rannekelloja?’

Mutta toisaalta – olenhan minä niin kutsutun urani aikana tehnyt mitä kirjavimpia töitä ja mainostanut vähän kaikkea paitsi urheiluautoja, partavesiä ja rannekelloja. Joskus viisikymppisenä tuli jopa kirjoitettua lääketehtaan tilauksesta blogisarja keski-ikäisten miesten seksuaaliterveydestä. Joten miksei nyt kuulokojeita? Eihän niissä ole mitään häpeämistä. Ei ainakaan pitäisi olla.

Minulle luvattiin ilmainen kuulontutkimus ja kojeet kokeiltaviksi. No mikä ettei, jopa paristot saisin vielä kaupan päälle.

Mitä jos ei kuulu?

Ensin en ajatellut koko asiaa, mutta sitten kun kuulontutkimuspäivä lähestyi, alkoi alitajunnassa kummasti hermostuttaa. En koskaan miettinyt kuuloaistiani sen kummemmin, aina se on toiminut riittävän hyvin.

Pystynhän minä vielä puhumaan puhelimessa, jopa useilla kielillä, paitsi tietenkin jos taustamelu on liian kova tai jos on liian monta ääntä yhtaikaa. Ja pystynhän minä vielä keskittymään keskusteluun, paitsi jos osallistuvia ihmisiä on liikaa…

Kuulontutkimukseen meneminen jännittää vähän samanlaisella tavalla kuin lääkärissä käynti tai kun pitää jostain syystä käydä poliisitalossa. Kuulenko minä oikeasti hyvin? Vai kuvittelenko vain? Kuvittelenhan ilmeisesti myös näkeväni riittävän hyvin, ilman silmälaseja, vaikkei se ihan pidä paikkaansa. Kompensoinkohan kuuloaistinkin vajaatoimintaa omalla sumealla logiikallani? Kusetankohan itseäni?

Mitä jos kuuloni onkin nuorena pahasti vaurioitunut jossain diskossa, festivaaleilla tai ilotulituksessa? Mitä jos testissä selviää että olenkin puolikuuro? Elätän itseni muun muassa radiotoimittajana, joten kuulo on minulle keskeisen tärkeä. Mitä jos testitulos on hälyttävän huono? Saako Yleisradio tietää? Pystynkö salaamaan tulokset?

Yhtäkkiä tajuan, kuinka riippuvainen olen kuuloaististani: Juonnan ohjelmia ja tilaisuuksia, haastattelen ihmisiä eri kielillä, tulkkaan, pidän puheita, ja harrastukseni on musiikki, soitan kitaraa, laulan, joskus sävellän…

Jos minä en kuulisi mitään, minusta ei enää kuuluisi mitään eikä minulle enää kuuluisi mitään.

Kyllä minä nyt siihen kuulontutkimukseen menen. Ja rupean käyttämään niitä perhanan silmälasejani.

Kirjoittaja

Roman Schatz

Vieraileva tähti

Roman Schatz on yli 25 vuotta Suomessa asunut saksalaissyntyinen media-alan sekatyöläinen. Hän on paitsi kirjailija, kolumnisti, toimittaja ja kielenkääntäjä myös kokenut ja ahkera seminaaripuhuja ja kouluttaja.