Osa 2: Totuuden hetki

Saavun sopivan harmaana suomalaisena aamuna sovittuun aikaan Herttoniemeen kuuloliikkeeseen. Ruotsista valmistunut audionomi eli kuuloon, sen vaikeuksiin ja hoitamiseen erikoistunut ihminen ottaa minut ystävällisesti vastaan ja selittää pohjaksi, ettei audiologiaa voi Suomessa vielä opiskella, tieteenhaara on täällä vielä lastenkengissä.

Tutkimus alkaa perinteisesti siten, että audionomi katsoo pikkulampulla korvakäytäviini. Muistan lukeneeni, että suurimmalla osalla aikuisista on korvakäytävät täynnä vaikkua ja että Japanissa on peräti olemassa korvastudioita, joissa ammattilaiset putsaavat asiakkaiden korvia. Mutta ei huolta, minun korvat käytävineen ovat kuulemma puhtaat. Tämä alkaa hyvin…

Sitten minun pitää istahtaa pieneen, harmaalla vaahtomuovilla äänieristettyyn koppiin ja laittaa päähäni laadukkaat korvakuulokkeet. Tunne on hyvin tuttu, olen vakuuttavalla, saksalaisella miesäänelläni tehnyt satoja äänityksiä eri pikkustudioissa, oppikirjaäänitteitä, radiomainoksia ja teollisuusvideoita.

Mutta nyt ei olekaan kysymys äänestäni, vaan korvistani. Oikeassa kädessäni on pikku nappula, jota minun pitää painaa aina, kun kuulen jotakin. Alussa se onkin helppoa, vasempaan ja oikeaan korvaan kuuluu vuoron perään selkeitä sinusääniä. Mutta hyvin nopeasti nuo äänet nousevat ja karkaavat sellaisiin korkeuksiin, että minun pitää ruveta arvailemaan, kuuluuko jotain vai ei. Jo muutaman piippauksen jälkeen painan nappulaa aina silloin, kun luulen kuulevani jotakin.

Testi kestää vain muutaman minuutin, ja lopuksi tuntuu siltä, että kuulin ehkä noin puolet äänistä ja että noin puolet arvasin. Tästä saattaa tulla aika noloa…

Samalla kun tulen ulos kopista, printteri tulostaa testini tulokset, kansantajuisesti taulukkona. Juomme audionomin kanssa kupin kahvia ja käymme ne läpi.

Vain ikä painaa

Sekä vasen että oikea korvani ei enää kuule kovin hyvin korkeita taajuuksia. Noin kuuden kilohertsin kohdalla on pudotus, mutta lasku on symmetrinen, siis sama kummassakin korvassa. Se johtuu iästä ja on täysin normaalia, vakuuttelee audionomi. Mitään varsinaisia kuoppia tai muita ikäviä yllätyksiä kuulostani ei löytynyt, vain tavallista ikääntymisen tuomaa rappeutumista, ei muuta.

Hohhojah! En siis onnistunutkaan tuhoamaan korviani nuorena diskoissa, Punk-konserteissa ja Reggae-festivaaleilla, hienoa!! Ja ainakin kuuloni perusteella voin jatkaa sähköisen median pellenä vielä pitkään! En tarvitse kuulokojeita, nyt se on minulla mustana valkoisella! Toki kuuloni pitäisi kuitenkin parantua aika lailla sellaisia käyttäessä, ja sehän pian nähdään. Tai kuullaan.

Kuulokojeet linkataan datajohdolla tietokoneeseen, ja ne ohjelmoidaan yksilöllisesti äsken tehdyn kuuloprofiilini mukaan. En tiennytkään, että kuulokojeet räätälöidään käyttäjän korville – niitä on siis turha varastaa, ne toimivat kunnolla vain omistajalleen. Ja hyvä näin, sillä minä saan testata uusinta ja parasta mallia – kahden kuulokojeen hinta on suurin piirtein sama kuin hyväkuntoisen käytetyn Harley-Davidsonin.

Audionomi antaa minulle vielä kourallisen pikkuparistoja mukaan sekä käyttöohjeet. Näytänkö minä muka mieheltä, joka lukee käyttöohjeita? Rupean kuitenkin miettimään, kun hän kysyy minulta, onko minulla iPhone. Jos olisi, voisin välittömästi yhdistää kuulokojeeni siihen.

Niinpä tietysti. Tätäkään en ajatellut: Kuulokojeessa on sekä äärimmäisen herkkä mikrofoni että todella laadukas äänentoisto, niitä voi käyttää myös korvalappustereoina sekä puhelimen Handsfree-laitteena.

Ylös, ulos ja lenkille

Koko operaatio kestää alle tunnin testeineen ja laitteiden sovittamisineen. Kiitän ja kumarran ja laitan upouudet kuulokojeeni taskuun.

Vasta raitiovaunussa kotimatkalla otan ne esiin. Haluan heti kättelyssä kokeilla, miten kanssaihmiset reagoivat, kun televisiosta ja muusta mediasta tuttu henkilö laittaa korviinsa kuulolaitteita.

Tottumaton kun vielä olen minulla menee värikoodista huolimatta vasen ja oikea puoli sekaisin ja kestää aikaansa, kunnes saan mutkikkaan toimenpidesarjan jälkeen kojeet paikoilleen.

Kanssamatkustajani eivät ole huomaavinaankaan mitään koko jutusta. Varsinkin se keski-ikäinen mies, joka istuu vieressäni, katsoo niin korostuneen ei-kiinnostuneesti eteensä, että hän varmasti teeskentelee.

Vai luulevatko kaikki, että minulla on langattomat korvalappustereot? Yritän vertailla ympäröivän maailman äänipitoisuutta siihen mitä se oli äsken ilman laitteita: Tässä ympäristössä on vaikeaa sanoa mitään. Ratikka kuulostaa ratikalta, mutta ehkä tavallista enemmän. Ja purukumi täytyy ottaa pois suusta, koska oma maiskutus alkaa hävettää.

Hupsista! Huomaan, että unohdin tässä teknologiainnostuksessani leimata matkakorttiani. Hoidan asian heti, koska olisi niin noloa jäädä julkimona kiinni pummilla ajamisesta…

Ja tällä sekunnin murto-osalla tajuan, että olen ensimmäistä kertaa unohtanut kuulokojeet korvissani. Ei tässä mennyt edes viittä minuuttia. Niin huomaamattomia laitteet ovat, paljon nopeammin ne unohtuvat kuin silmälasit…

Kirjoittaja

Roman Schatz

Vieraileva tähti

Roman Schatz on yli 25 vuotta Suomessa asunut saksalaissyntyinen media-alan sekatyöläinen. Hän on paitsi kirjailija, kolumnisti, toimittaja ja kielenkääntäjä myös kokenut ja ahkera seminaaripuhuja ja kouluttaja.