Mitä kuulokojeet ovat opettaneet minulle?

Mitä kuulokojeet ovat opettaneet minulle?

Osa 5: Summa summarum

Nyt olen testaillut Oticon Opn -kuulokojeita kolmisen kuukautta. Viimeiset paristot ovat meneillään, ja pian minun täytyy palauttaa pienet ihmelaitteet valmistajalle. Sääli sinänsä, sillä olen jo ehtinyt tottua niihin.

Mitä olen oppinut kuulolaitteista? Mitä olen oppinut itsestäni?

Ellen muuta, olen oppinut arvostamaan kuuloaistiani ja olen kiitollinen siitä, että se toimii vielä näinkin hyvin kaiken sen rock ’n’ rollin jälkeen, mille olen sen altistanut.

Luulen nykyään kuulevani vähän paremmin nyt myös ilman, että laitan kojeet korviin. Kenties aivoni ovat laitteiden herkistäminä oppineet välittämään tai tulkitsemaan äänet tarkemmin. En tiedä, onko tämä tieteellisesti mahdollista vai onko kyse jostain plasebo-ilmiöstä. Eikä sillä ole niin väliä – vaikka kuvittelisin vain, on sekin hieno homma. Elämän pienistä asioista pitää osata nauttia.

Luksusluokan äänentoisto

Jos jollakin on sellainen kuva kuulokojeista, että ne kuulostavat korvissa asuvilta, piipahtavilta pikku-ukkeleilta, niin tämä käsitys kannattaa todella unohtaa. Äänentoisto on suorastaan mahtava, parempi kuin parhaissa studiokuulokkeissa, ja samalla laitteet korjaavat kuuloaistin vajaat alueet. Audioelämys on jokaisen hifistelijän mieleen ja vieläpä täysin käyttäjälle räätälöity.

Kuulokojeiden uusin sukupolvi ei enää ole direktionaalinen, kaikista suunnista kuulee yhtä hyvin eikä päätä tarvitse kääntää tai kallistaa. Jo pelkästään tämän takia on selvä, että laitteita pitää aina olla kaksi. Jos kojetta käyttää vain toisella puolella, on takuulla säästänyt väärästä päästä ja saa kokea täysin vinksahtanutta äänimaailmaa.

Häpeä? Mikä häpeä?

Jo nyt noin puolet väestöstä kulkee nappulat korvissa, kuuntelee musiikkia, äänikirjoja, puhuu puhelimessa tai antaa puhekäskyjä kännykälleen. Apple lanseerasi juuri ensimmäisen kännykän ilman kuulokepistorasiaa, joten langattomat kuulokkeet yleistynevät nopeasti. Pian ei pysty enää erottamaan korvalappustereoita tavallisista kuulokkeista, joten koko kuulokojeisiin liittyvä häpeäongelma haihtunee pian savuna ilmaan. Pian kaikkien korvissa on pieni monitoimilaite, eikä ainoastaan korvissa.

Ja pian kilpailemme siitä, kenellä on parempaa bioniikkaa korvalehtien takana tai muualla kehossa.

Tulevaisuus on alkanut

Lääketieteellisiin laitteisiin lisätään muita käytännöllisiä ja viihteellisiä ominaisuuksia tai sitten viihde-elektroniikkaan lisätään lääketieteellisiä ominaisuuksia.

Meistä kaikista tulee cyborgeja, kasvamme teknologiamme kanssa yhteen, pukeudumme interaktiivisiin vaatteisiin, monitoroimme omia ja omaisuutemme toimintojamme. Tarkasti ottaen olemme jo nyt koneiden ja elollisten olioiden välimuotoja silmälaseinemme, sydäntahdistimimme, tekonivelimme ja älypuhelimimme.

Ennen protetiikka korvasi menetettyjä aisteja ja toimintoja, tulevaisuudessa se menee luontoa pidemmälle: Muutaman vuoden kuluttua joku jalka-amputoitu juoksee nopeammin kuin Usain Bolt, jolla ei ole mahdollisuutta päivittää jalkojaan.

Muutaman vuoden kuluttua kuulokojeesi muistuttavat sinua anoppisi syntymäpäivästä, siitä, että kävelysilta on väliaikaisesti suljettu ja siitä, että jääkaapista maito on loppu.

Ongelmana huomaamattomuus

Älä koskaan aliarvioi ihmistä, joka käyttää kuulokojeita. Todennäköisesti hän kuulee paremmin ja enemmän kuin sinä. Jos näet kahvilassa kahden pöydän päässä tyypin, jolla on korvissa kojeet, sinun ei kannata paljastaa mitään likaisia yksityiskohtia elämästäsi.

Paitsi, ettet tietenkään ikinä näe sellaista tyyppiä, koska laitteet ovat lähes näkymättömiä.

Siinä onkin keskeinen ongelma: Käyttäjien häpeän minimoimiseksi laitteista on tehty niin pieniä ja huomaamattomia, että ne unohtaa alvariinsa korviinsa suihkuun, uimaan, saunaan ja nukkumaan mennessä. Samoin ei käy silmälasien tai rollaattorin kanssa.

Toinen rajoittava tekijä on paristot ja niiden noin viikon kestävä elinaika. Ei kestäne kovin monta vuotta, niin ulkopuolisesta energianlähteestä päästään eroon.

Lopullinen tuomio

Alussa kun sain kuulolaitteet käyttööni, minulta kysyttiin, haluanko tästä blogisarjasta palkkion vai haluanko pitää kojeet – ollakseni rehellinen: Jollen tarvitsisi kipeästi rahaa nälkäisiä lapsiani ja alati ärjyvää verovirastoa varten, pitäisin laitteet.

Ja jos minulla olisi kuulossa kojeita vaativa alentuma, pitäisin ne aivan varmasti. Nyt kun olen kokeillut laitteita, voin kuvitella millainen elämys ne ovat ihmiselle, jolla on oikeasti huono kuulo. Pikku ihmekojeilla saa varmaan aikaan aikamoisen hypyn elämänlaadussa. Sellaiselle ihmiselle kuulolaite ei ole apuväline, vaan sijoitus tulevaisuuteen.

Tulevaisuudesta puheen ollen – vaikka olen onnekas kuuloni kanssa, minua odottaa silti iän tuomat investoinnit, ja ne maksavat enemmän kuin kalleimmat kuulokojeet: Seuraavaksi pitäisi hankkia uudet hampaat. On se niin julmaa.

Kirjoittaja

Roman Schatz

Vieraileva tähti

Roman Schatz on yli 25 vuotta Suomessa asunut saksalaissyntyinen media-alan sekatyöläinen. Hän on paitsi kirjailija, kolumnisti, toimittaja ja kielenkääntäjä myös kokenut ja ahkera seminaaripuhuja ja kouluttaja.

Wow, mitkä laitteet!

Wow, mitkä laitteet!

Osa 4: Kuulokojeiden Science Fiction

On se kyllä mukavaa rentoutua musiikin parissa raskaan työpäivän jälkeen. Kuulokojeet toimivat paitsi kuulokojeina tietysti myös korvakuulokkeina, ja ne ovatkin parhaat korvalappustereot, joita olen koskaan kokeillut: samalla ne toistavat musiikin lahjomattoman kirkkaasti ja korjaavat kuuloaistini väsyneet alueet. Beethovenin koko dynamiikka välittyy hienosti ja vieläpä langattomasti. Pitää oikein ottaa mukava asento, lisätä vähän volyymia, laittaa silmät kiinni ja nauttia…

”Älä kuuntele niin lujaa!” sanoo yhtäkkiä ärtyisän oloinen, pörröpäinen mies.

”Kuka sinä olet?” kysyn hämmästyneenä. Luulin olevani yksin kotona.

”Nimeni on Ludwig van Beethoven”, vastaa pörröpää. ”Minä sävelsin tämän kappaleen ja kuurona tiedän, että kuuloaisti on kullan arvoinen!”

”Hän on oikeassa!” sanoo yhtäkkiä toinen, lähes yhtä konservatiivisesti pukeutunut, muttei pörröpäinen mies. ”Minä olen Thomas Alva Edison, minä keksin äänentoiston, ja minäkin olen kuuro.”

”Hauska tutustua, arvon herrat. Kuinka voin auttaa Teitä?” Isä opetti, että aina pitää olla kohtelias.

”Olemme molemmat kuuroja ja olemme huolissamme kuulostasi”, herrat lausuvat kuorossa.

”Ei hätää!” yritän vakuuttaa. ”Kuuloani juuri tutkittiin, eikä siinä ole muuta vikaa paitsi että alan olla vähän vanha. Sitä paitsi minulla on markkinoiden uusimmat ja parhaat kuulokojeet, katsokaa!”

Ludwig ja Thomas tutkivat pikkupoikien lailla pienen pienet elektroniset laitteet.

”Tästäkö muka apua kuulovaikeuksiin?” naurahtaa Beethoven. ”Minulla on metrin pituinen torvi eikä se auta.”

”Sama vika Rahikaisella!” sanoo Edison.

”Katsokaas, kaverit, aikaa on kulunut, tämä on kahdeskymmenesensimmäinen vuosisata, ja teknologia on edistynyt ja pienentynyt. Kuulolaite ei ole tänä päivänä enää proteesi, menetetyn luonnollisen aistin korvike, vaan sen edelleen, pidemmälle kehitetty versio!”

Vieraat menneisyydestä eivät taida ymmärtää sanaakaan.

”No, minun ei esimerkiksi enää tarvitse lukea kirjoja, lehtiä tai sähköpostia, vaan laitteet lukevat ne minulle ääneen. Tietysti voin myös sanella viestejä, puhua puhelimessa, ohjata puhekäskyillä etäältä kotini kaikki toiminnot kuten saunat, valot, lämmitykset, murtohälyttimet ja niin edelleen. Tosi kätevä ovat myös satelliittiyhteys ja navigaattoritoiminta, voin kysyä missä lähin kapakka, lääkäri tai ruokakauppa on ja saan ohjeita suoraan korviini!”

Mitä enemmän innostun, sitä hölmistyneempiä vieraani ovat. Kylläpä näihin herroihin on vaikeaa tehdä vaikutusta. Siihen nähden että kumpaakin pidetään nerona, he näyttävät kohtalaisen tyhmiltä.

”Myös tulkkauspalvelu on todella nerokas ominaisuus: Voin selittää eksyneelle kiinalaisturistille tien Sibelius-puistoon suomeksi tai saksaksi, hänen laitteet toistavat ohjeeni mandariinin kielellä. Todella kätevää, vain ilmaispalvelun mainoskatkot häiritsevät.”

Ludwig van Beethoven ei tainnut koskaan kuulla Jean Sibeliuksesta, eikä Thomas Alva Edison. Jatkan silti rohkeasti puhettani:

Vieraani ovat ilmeisen kyllästyneitä futuristisiin puheisiini. He näyttävät jo aika harmailta ja läpinäkyviltä, mutta vielä en ole valmis antamaan periksi:

”Yhdistettynä datalaseihin laitteet avaavat ihan uusia ulottuvuuksia lisätyn todellisuuden alalla. Tai ajatelkaa sosiaalista mediaa ja elämää: Jos lähistöllä on joku, jolla on sama musiikkimaku ja sopivat kromosomit, laitteet antavat merkin. Ja oletteko miettineet, että kuulokojeista on muillekin hyötyä kuin sellaisille ihmisille, joilla on kuulon kanssa ongelmia? Näillä laiteilla sokea voi metsästää Pokémoneja!”

Tässä vaiheessa kuluu ’plop’, ja vieraani haihtuvat ohuena savuna ilmaan.

Taisin nukahtaa sohvalle kuulolaitteet korvissa ja Kohtalosinfoniaa soidessa. Ja taisin puhua kuolleiden kanssa. Wow, mitkä laitteet!

Mutta mitä jos univisioni toteutuu ja riistäytyy käsistä? Mitä jos laitteet ilmoittavat sydänkäyräni ja verensokeriarvoni suoraan sairausvakuutukselleni, joka nostaa maksut sitä mukaan, miten huonosti voin?

Parasta nukkua vielä tovi, sehän on kuulemma kuin laittaisi rahaa pankkiin. Mutta ilman kuulokojeita, ettei tule lisää kutsumattomia vieraita.

Kirjoittaja

Roman Schatz

Vieraileva tähti

Roman Schatz on yli 25 vuotta Suomessa asunut saksalaissyntyinen media-alan sekatyöläinen. Hän on paitsi kirjailija, kolumnisti, toimittaja ja kielenkääntäjä myös kokenut ja ahkera seminaaripuhuja ja kouluttaja.
Roman Schatz innostuu uusista leluistaan

Roman Schatz innostuu uusista leluistaan

Osa 3: Elämä muuttuu kuunnelmaksi

Istun palaverissa toimittajakollegoideni kanssa suunnittelemassa radio-ohjelmaa. Kysyn muilta, huomaavatko he minussa jotain uutta, poikkeavaa.

– Onko sinulla uudet farkut?
– Uudet kengät?
– Oletko tehnyt parrallesi jotain?
– Kävitkö parturissa? Hammaskiven poistossa? Kohotusleikkauksessa?

Kaikenlaista arvataan, mutta kukaan ei hoksaa, että minulla on korvissa upouudet kuulokojeet. Minun pitää oikein ottaa ne pois korvista ja näyttää kaikille. Jos se ei olisi niin sopimatonta, kaverit varmaan kokeilisivat niitä itse.

Myöhemmin samassa kokouksessa huomaan helpotuksekseni, että valikoiva kuulo toimii laitteilla yhtä hyvin kuin ilman, osaan yhtä hyvin olla kuuntelematta laitteet korvissa kuin ilmankin.

Ensimmäinen sosiaalinen testi meni siis hienosti. Laitteet ovat todella äärimmäisen huomaamattomia. Niin huomaamattomia, että olen jo kaksi kertaa vahingossa käynyt niiden kanssa suihkussa ja joutunut repimään ne viime hetkellä korvistani, ennen kuin ne ehtivät kastua.

Elämä muuttuu kuunnelmaksi

Olen nyt testannut laitteet pari kuukautta, viettänyt välillä kokonaisia päiviä ilman niitä, sitten taas kokonaisia päiviä niiden kanssa. Jos pitäisi heittää lonkalta arvio, sanoisin että ero kuulossani on ehkä noin kaksi- tai kolmekymmentä prosenttia. Kuulen tarpeeksi ilman kuulolaitteita, mutta laitteet korvissa kuulen kaiken, korkeat frekvenssit palaavat ja äänimaailma jatkuu ylös asti, niin kuin nuorena miehenä. Äänet myös erottuvat huomattavasti paremmin toisistaan.

Opin jo nuorena olemaan hyvin tarkka äänten kanssa. Olen ollut tekemässä satoja TV- ja radio-ohjelmia ja istunut ainakin tuhat tuntia eri studioissa miksaamassa ja säätämässä spiikkejä, taustaääniä ja efektejä. Kerran tein jopa niin kutsutun tehostekertomuksen, kuunnelman, jossa ei puhuta sanaakaan, vaan koko tarina avautuu kuulijalle pelkkien ääniefektien kautta, askelien, narisevien ovien ja kilisevien avainten äänillä.

Kuulokojeet aiheuttavat samanlaisen olon kuin silloin. Kaikki kuuluu niin tarkasti, että luulee olevansa kuunnelmastudiossa jälkikäsittelyvaiheessa. Kaikki kuuluu niin selkeästi, että arkimaailman tavalliset äänet saavat vähäksi aikaa taiteellisia ulottuvuuksia. Siihen, että kuulee taas kaiken, pitää oikein tottua.

Uusi lelu

Totta kai uudella digitaalisella lelulla pitää myös vähän leikkiä. Katsotaan, mihin tämä beibi pystyy: Ravintolassa olen raapivinani korvaani ja väännän nupit kaakkoon, eli volyymit maksimiin ja katson eikun kuuntelen, mitä tapahtuu: Taustaäänet, lautasten ja lasien kilinää vahvistuu ärsyttävästi, mutta jos kallistan päätäni oikein, pystyn salakuuntelemaan muiden ihmisten keskusteluja vielä kolmen pöydän päähän. Todella kätevää. Mieleen juolahtaa kaikki kivat tekniset lelut, joita 007 aina saa Q:lta mukaan vaarallisille reissuilleen.

Ei vain kannata itse puhua mitään kun on laittanut äänenvoimakkuuden maksimiin, sillä oma ääni kuulostaa siltä, että olisin nielaissut pienen transistoriradion ja hengittänyt hitusen heliumia.

Ja tässä vaiheessa minulle selviää myös, että olisi aivan järjetöntä käyttää kuulokojetta vain toispuoleisesti. Näin kuulemma tehdään hyvin usein, tietämättömyyttään, säästösyistä tai siksi, että yksi kuulokoje hävettää vähemmän kuin kaksi. Hetken kokeilu riittää: kojeita pitää olla kaksi, jotta maailma kuulostaisi oikealta. Jos käyttää vain toista, se vasta antaa vääristyneen äänimaailman ja saa käyttäjän tuntemaan itsensä vammaiseksi.

Do-Wop Shobee Da-Ba Doo!

Salainen paheeni on musiikki. Ellen olisi tuhlannut niin paljon aikaa opettelemalla suomea ja kirjoittamalla, minusta olisi voinut tulla kelpo jazzkitaristi ja laulaja. Mutta näin ollen olen kaappimuusikko ja laulan enimmäkseen itsekseni, joskus alkoholin vaikutuksen alaisena myös kavereilleni.

Paras hetki kuulolaitteitteni kanssa oli, kun lauloin ensimmäistä kertaa ne päällä. Yhtäkkiä ääneni kuulosti paljon täyteläisemmältä, ja aina kun osuin oikealle nuotille, onnistumisen elämys tuntui tuplasti mahtavalta. Ikävä kyllä myös virheet korostuivat; kojeet eivät auta laulamaan paremmin, mutta antavat mahdollisuuden huomattavasti parempaan laatukontrolliin.

Jos olisin muusikko ja lähtisin keikalle laulamaan, käyttäisin ehdottomasti kuulolaitteita, silläkin uhalla että vaikuttaisin jazz-vaarilta.

Tästä tuleekin mieleen vanha aiheeseen liittyvä vitsi:

– Vaari, oletko tyytyväinen uusiin kuulokojeisiisi?
– No olen todella, olen muuttanut testamenttini jo kolme kertaa!

Kirjoittaja

Roman Schatz

Vieraileva tähti

Roman Schatz on yli 25 vuotta Suomessa asunut saksalaissyntyinen media-alan sekatyöläinen. Hän on paitsi kirjailija, kolumnisti, toimittaja ja kielenkääntäjä myös kokenut ja ahkera seminaaripuhuja ja kouluttaja.
Roman Schatz pohtii Kuuloblogissa kuuloon liittyviä ilmiötä

Roman Schatz pohtii Kuuloblogissa kuuloon liittyviä ilmiötä

Osa 2: Totuuden hetki

Saavun sopivan harmaana suomalaisena aamuna sovittuun aikaan Herttoniemeen kuuloliikkeeseen. Ruotsista valmistunut audionomi eli kuuloon, sen vaikeuksiin ja hoitamiseen erikoistunut ihminen ottaa minut ystävällisesti vastaan ja selittää pohjaksi, ettei audiologiaa voi Suomessa vielä opiskella, tieteenhaara on täällä vielä lastenkengissä.

Tutkimus alkaa perinteisesti siten, että audionomi katsoo pikkulampulla korvakäytäviini. Muistan lukeneeni, että suurimmalla osalla aikuisista on korvakäytävät täynnä vaikkua ja että Japanissa on peräti olemassa korvastudioita, joissa ammattilaiset putsaavat asiakkaiden korvia. Mutta ei huolta, minun korvat käytävineen ovat kuulemma puhtaat. Tämä alkaa hyvin…

Sitten minun pitää istahtaa pieneen, harmaalla vaahtomuovilla äänieristettyyn koppiin ja laittaa päähäni laadukkaat korvakuulokkeet. Tunne on hyvin tuttu, olen vakuuttavalla, saksalaisella miesäänelläni tehnyt satoja äänityksiä eri pikkustudioissa, oppikirjaäänitteitä, radiomainoksia ja teollisuusvideoita.

Mutta nyt ei olekaan kysymys äänestäni, vaan korvistani. Oikeassa kädessäni on pikku nappula, jota minun pitää painaa aina, kun kuulen jotakin. Alussa se onkin helppoa, vasempaan ja oikeaan korvaan kuuluu vuoron perään selkeitä sinusääniä. Mutta hyvin nopeasti nuo äänet nousevat ja karkaavat sellaisiin korkeuksiin, että minun pitää ruveta arvailemaan, kuuluuko jotain vai ei. Jo muutaman piippauksen jälkeen painan nappulaa aina silloin, kun luulen kuulevani jotakin.

Testi kestää vain muutaman minuutin, ja lopuksi tuntuu siltä, että kuulin ehkä noin puolet äänistä ja että noin puolet arvasin. Tästä saattaa tulla aika noloa…

Samalla kun tulen ulos kopista, printteri tulostaa testini tulokset, kansantajuisesti taulukkona. Juomme audionomin kanssa kupin kahvia ja käymme ne läpi.

Vain ikä painaa

Sekä vasen että oikea korvani ei enää kuule kovin hyvin korkeita taajuuksia. Noin kuuden kilohertsin kohdalla on pudotus, mutta lasku on symmetrinen, siis sama kummassakin korvassa. Se johtuu iästä ja on täysin normaalia, vakuuttelee audionomi. Mitään varsinaisia kuoppia tai muita ikäviä yllätyksiä kuulostani ei löytynyt, vain tavallista ikääntymisen tuomaa rappeutumista, ei muuta.

Hohhojah! En siis onnistunutkaan tuhoamaan korviani nuorena diskoissa, Punk-konserteissa ja Reggae-festivaaleilla, hienoa!! Ja ainakin kuuloni perusteella voin jatkaa sähköisen median pellenä vielä pitkään! En tarvitse kuulokojeita, nyt se on minulla mustana valkoisella! Toki kuuloni pitäisi kuitenkin parantua aika lailla sellaisia käyttäessä, ja sehän pian nähdään. Tai kuullaan.

Kuulokojeet linkataan datajohdolla tietokoneeseen, ja ne ohjelmoidaan yksilöllisesti äsken tehdyn kuuloprofiilini mukaan. En tiennytkään, että kuulokojeet räätälöidään käyttäjän korville – niitä on siis turha varastaa, ne toimivat kunnolla vain omistajalleen. Ja hyvä näin, sillä minä saan testata uusinta ja parasta mallia – kahden kuulokojeen hinta on suurin piirtein sama kuin hyväkuntoisen käytetyn Harley-Davidsonin.

Audionomi antaa minulle vielä kourallisen pikkuparistoja mukaan sekä käyttöohjeet. Näytänkö minä muka mieheltä, joka lukee käyttöohjeita? Rupean kuitenkin miettimään, kun hän kysyy minulta, onko minulla iPhone. Jos olisi, voisin välittömästi yhdistää kuulokojeeni siihen.

Niinpä tietysti. Tätäkään en ajatellut: Kuulokojeessa on sekä äärimmäisen herkkä mikrofoni että todella laadukas äänentoisto, niitä voi käyttää myös korvalappustereoina sekä puhelimen Handsfree-laitteena.

Ylös, ulos ja lenkille

Koko operaatio kestää alle tunnin testeineen ja laitteiden sovittamisineen. Kiitän ja kumarran ja laitan upouudet kuulokojeeni taskuun.

Vasta raitiovaunussa kotimatkalla otan ne esiin. Haluan heti kättelyssä kokeilla, miten kanssaihmiset reagoivat, kun televisiosta ja muusta mediasta tuttu henkilö laittaa korviinsa kuulolaitteita.

Tottumaton kun vielä olen minulla menee värikoodista huolimatta vasen ja oikea puoli sekaisin ja kestää aikaansa, kunnes saan mutkikkaan toimenpidesarjan jälkeen kojeet paikoilleen.

Kanssamatkustajani eivät ole huomaavinaankaan mitään koko jutusta. Varsinkin se keski-ikäinen mies, joka istuu vieressäni, katsoo niin korostuneen ei-kiinnostuneesti eteensä, että hän varmasti teeskentelee.

Vai luulevatko kaikki, että minulla on langattomat korvalappustereot? Yritän vertailla ympäröivän maailman äänipitoisuutta siihen mitä se oli äsken ilman laitteita: Tässä ympäristössä on vaikeaa sanoa mitään. Ratikka kuulostaa ratikalta, mutta ehkä tavallista enemmän. Ja purukumi täytyy ottaa pois suusta, koska oma maiskutus alkaa hävettää.

Hupsista! Huomaan, että unohdin tässä teknologiainnostuksessani leimata matkakorttiani. Hoidan asian heti, koska olisi niin noloa jäädä julkimona kiinni pummilla ajamisesta…

Ja tällä sekunnin murto-osalla tajuan, että olen ensimmäistä kertaa unohtanut kuulokojeet korvissani. Ei tässä mennyt edes viittä minuuttia. Niin huomaamattomia laitteet ovat, paljon nopeammin ne unohtuvat kuin silmälasit…

Kirjoittaja

Roman Schatz

Vieraileva tähti

Roman Schatz on yli 25 vuotta Suomessa asunut saksalaissyntyinen media-alan sekatyöläinen. Hän on paitsi kirjailija, kolumnisti, toimittaja ja kielenkääntäjä myös kokenut ja ahkera seminaaripuhuja ja kouluttaja.

Roman Schatz aloittaa bloggaajanamme

Roman Schatz aloittaa bloggaajanamme

Osa 1: Hyvin kuuluu, muttei oikein näy

Kuulen kaiken kaupunkimetelin yli läheisen puiston lintujen visertävän. On poikkeavan kaunis syyspäivä. Seison Mannerheimintiellä ja odotan raitiovaunua. Kaupungin äänet tuntuvat aivan uudenlaisilta. En muista, milloin viimeksi nautin niin rikkaasta äänimaailmasta: Mies vieressäni pudottaa tulitikun maahan, ja kuulen ihan oikeasti, miten se osuu asfalttiin. Kuulen ennenkuulumattoman kirkkaasti sporan kiskojen laulua, sitä stadin erehtymätöntä tunnussäveltä.

Sitten raitiovaunu tulee vinkuen kulman takaa ja lähestyy pysäkkiä. Ja minä tunnen itseni todella tyhmäksi: Minulla on korvissa upouudet, hyperdigitaaliset  kuulokojeet, mutta silmälasit unohdin turhamaisuudessani taas kotiin. En pysty kuin vasta viidenkymmenen metrin etäisyydeltä tunnistamaan saapuvan ratikan numeron.

Nyt hävettää. Onko mitään järkeä yrittää pärjätä ulkonäön vuoksi ilman rillejä niin pitkään kuin mahdollista? Jotkut ihmisethän keräävät silmälaseja, ostavat jopa ikkunalaseilla varustettuja design-laseja. Minulla on ollut silmälaseja jo monta vuotta, kirjoituspöydän laatikossa. Mitä jos vain antaisin periksi ja alkaisin käyttää niitä? Kuinka vanhalta näyttäisin?

Yhtaikaa kuuloaistini on todella yliterävä ja sihtini herttaisen sumea. Kontrasti korostuu ja tuntuu suorastaan surrealistiselta: aistit ovat täysin epätasapainossa. Kuulolaitteita en todistetusti tarvitse, silti minulla on niitä korvissa. Silmälaseja todistetusti tarvitsen, mutta silti en käytä. Siksi tunnen itseni tyhmäksi.

Mutta aloitetaanpa alusta:

Minuun otettiin yhteyttä ja kysyttiin, osallistuisinko nettikampanjaan, jolla vähennettäisiin kuulokojeisiin ja niiden käyttöön liittyvää häpeää. Ensimmäinen ajatukseni oli: ’Mitä? Kuulokojeita? Olen vasta viisikymmentäkuusivuotias! Mitäköhän seuraavaksi, aikuisvaippoja, sydäntahdistimia, rollaattoreita? Miksen saa mainostaa urheiluautoja, partavesiä tai rannekelloja?’

Mutta toisaalta – olenhan minä niin kutsutun urani aikana tehnyt mitä kirjavimpia töitä ja mainostanut vähän kaikkea paitsi urheiluautoja, partavesiä ja rannekelloja. Joskus viisikymppisenä tuli jopa kirjoitettua lääketehtaan tilauksesta blogisarja keski-ikäisten miesten seksuaaliterveydestä. Joten miksei nyt kuulokojeita? Eihän niissä ole mitään häpeämistä. Ei ainakaan pitäisi olla.

Minulle luvattiin ilmainen kuulontutkimus ja kojeet kokeiltaviksi. No mikä ettei, jopa paristot saisin vielä kaupan päälle.

Mitä jos ei kuulu?

Ensin en ajatellut koko asiaa, mutta sitten kun kuulontutkimuspäivä lähestyi, alkoi alitajunnassa kummasti hermostuttaa. En koskaan miettinyt kuuloaistiani sen kummemmin, aina se on toiminut riittävän hyvin.

Pystynhän minä vielä puhumaan puhelimessa, jopa useilla kielillä, paitsi tietenkin jos taustamelu on liian kova tai jos on liian monta ääntä yhtaikaa. Ja pystynhän minä vielä keskittymään keskusteluun, paitsi jos osallistuvia ihmisiä on liikaa…

Kuulontutkimukseen meneminen jännittää vähän samanlaisella tavalla kuin lääkärissä käynti tai kun pitää jostain syystä käydä poliisitalossa. Kuulenko minä oikeasti hyvin? Vai kuvittelenko vain? Kuvittelenhan ilmeisesti myös näkeväni riittävän hyvin, ilman silmälaseja, vaikkei se ihan pidä paikkaansa. Kompensoinkohan kuuloaistinkin vajaatoimintaa omalla sumealla logiikallani? Kusetankohan itseäni?

Mitä jos kuuloni onkin nuorena pahasti vaurioitunut jossain diskossa, festivaaleilla tai ilotulituksessa? Mitä jos testissä selviää että olenkin puolikuuro? Elätän itseni muun muassa radiotoimittajana, joten kuulo on minulle keskeisen tärkeä. Mitä jos testitulos on hälyttävän huono? Saako Yleisradio tietää? Pystynkö salaamaan tulokset?

Yhtäkkiä tajuan, kuinka riippuvainen olen kuuloaististani: Juonnan ohjelmia ja tilaisuuksia, haastattelen ihmisiä eri kielillä, tulkkaan, pidän puheita, ja harrastukseni on musiikki, soitan kitaraa, laulan, joskus sävellän…

Jos minä en kuulisi mitään, minusta ei enää kuuluisi mitään eikä minulle enää kuuluisi mitään.

Kyllä minä nyt siihen kuulontutkimukseen menen. Ja rupean käyttämään niitä perhanan silmälasejani.

Kirjoittaja

Roman Schatz

Vieraileva tähti

Roman Schatz on yli 25 vuotta Suomessa asunut saksalaissyntyinen media-alan sekatyöläinen. Hän on paitsi kirjailija, kolumnisti, toimittaja ja kielenkääntäjä myös kokenut ja ahkera seminaaripuhuja ja kouluttaja.